Territorio de Zaguates, kulkukoirien vuorella Costa Ricassa

///english version below: Territorio de Zaguates, on the mountain of stray dogs

Parisen vuotta sitten taisin somen kautta kuulla siitä ensimmäisen kerran; paikasta Costa Ricassa, jonne satoja ja satoja kulkukoiria on pelastettu juoksentelemaan vuorelle. Se on nimeltään Territorio de Zaguates, paikka, jota voisi kodittoman koiran paratiisiksikin kutsua.  Päätimme lähteä paikan päälle ja näin sai alkunsa matka Keski-Amerikkaan.

Territorio de Zaguates on aidattu valtava entinen maitofarmi, jonka toinen paikan perustajista peri vanhemmiltaan. Tällä hetkellä koiria on n. 900. Joka päivä työntekijät vievät halukkaat koirat vuorille juoksemaan. Vapaina. Yhtenä suurena laumana. Kerran – pari kuussa, myös ulkopuolisia päästetään lenkkeilemään koirien kanssa. Tämän tarkoituksena on sosiaalistaa koiria mahdollimman monien ihmisten kanssa, jotta niiden olisi helpompi saada koti. Adoptiot ovat siis osa Territorio de Zaguatesin toimintaa. Toinen osa on valistustyö. Sekarotuisia koiria on kautta aikojen pidetty jotenkin arvottomampina kuin puhdasrotuisia. TDZ tekee kovasti töitä sen eteen, että sekarotuisten arvostus nousisi ihmisten silmissä ja että kotia tarvitsevia monirotuisia adoptoitaisiin yhtä lailla rotukoirien rinnalle.

Tällaisena yleisölle avoimena päivänä pöllähdimme syrjäiselle Heredian vuorelle, jännityksissämme ja innoissamme. Vaikea on kokemusta sanoin kuvailla, mutta yritän:

Hypätään autosta ja vastassa on kuumuus, pöly, läjä muita visiteeraajia ja n. 800-900 koiraa. Vapaana ympäriinsä. Joitakin koiria on häkeissä odottamassa mm.sterilointioperaatiota. Kaikki ovat siis kodittomia kadulla eläneitä koiria. Koirille on suojia ja ruokinta-alue.

Lähdemme kävelemään vuorille. Koirat saavat tulla mukaan tai olla tulematta. Osa jää suojille, suurin osa lähtee mukaan. Avustajat lähtevät juoksemaan ja valtava koiralauma singahtaa perään. Pölypilvessä etenevä lauma on melkoisen vaikuttava näky.

Hämmentävintä yhtälössä on se, että 99% ajasta valtava koiralauma on sulassa sovussa. Pieniä murinoita siellä täällä ja yksi tappelu, joka pitää erottaa. Uskomatonta, että niin vähän, kun paikalla on satoja satoja koiria. Alvaro, toinen perustajista, on aivan selkeästi lauman pomo. Jos meno käy liian villiksi / äänekkääksi, huudahtaa Alvaro ystävällisen tiukasti ja koirat rauhoittuvat. Kun Alvaro istahtaa, koirat tunkevat syliin. Nämä hetket saavat minut vakuuttuneeksi siitä, että koiria kohdellaan hyvin.

Koirilla on rankkoja taustoja ja jokunen on hyvinkin kurjassa kunnossa (laihoja, iho-ongelmaisia, silmävammaisia jne), silti valtaosa on yllättävän hyvässä kunnossa taustaansa nähden. Eniten minut yllättää koirien fyysinen kunto. Maailmalla usein törmää laahustaviin katukoiriin, jotka ovat jo lamaantuneessa ja luovuttaneessa tilassa. Nämä koirat ovat elinvoimaisia, energisiä ja halukkaita leikkimään, siitä huolimatta, että on todella kuuma ja vuorelle kiipeäminen on (ainakin meikäläiselle) pirun rankkaa. Onneksi vuorellakin saa puroista vettä juodakseen. Valtaosa koirista ei kavahda ihmisen kosketusta, osa oikein hakee rakkautta ja rapsutuksia. Vain jokunen väistelee lähestyttäessä.

Kaikki Territorioon tulevat koirat siis steriloidaan / kastroidaan, jotta katukoiraongelma pienenisi. Territorion pyörittäminen imee n.10 000 dollaria kuussa. 60% ruuasta tulee sponsorilta, loput hankitaan lahjoituksilla. Neutralisoinnit hyväsydäminen lääkäri tekee hyvään hintaan n. 20e/ koira, joka ei ole maan hinnoilla juuri mitään (Toim.huom.CR on kallis maa, melkein Suomen hintatasoa). Lisäksi lääkkeet: koirilla on paljon kuumuuden ja kuivuuden aiheuttamia iho-ongelmia, joita pitää hoitaa. Madotukset, rokotukset ym. Huh. Ja se kaikki vapaaehtoisten työmäärä, ulosteiden keräämisestä lähtien. Miettikää paljonko pökälettä 900 koiraa tuottaa… Mikä savotta.

Perustajapariskunnasta toinen käy täyspäivätöissä ja elättää perheensä sillä. Toinen perustaja huolehtii koiralaumasta avustajien kanssa. Joka päivä. Väsymättä. Hengästyttää ajatuskin. Ennen lähtöämme pyysin ystäviltämme auttavaa kättä ja käsiä ojennettiin 420 dollarin arvosta. Oli ihana pystyä auttamaan. Tuolla rahalla saa steriloitua yli 20 koiraa. Kiitos te ihanat ihmiset, joilla sydän on paikallaan. Territorio yrittää löytää koirille koteja, ja niistä kelle ei koteja löydy, huolehtia parhaalla mahdollisella tavalla Territoriolla. Meidän kävelyltä adoptoitiin kolme koiraa. Kovin vähän, mutta onneksi edes kolme. Ao.kuvassa lahjoituksesta kiitollinen Lya, toinen perustajista.

Päivän jälkeen tunnen niin monia eri tunteita:

Tunnen kiitollisutta ja ihailua. Uskomatonta, että on ihmisiä, jotka jaksavat ja pystyvät tällaista 900+ koiran projektia pyörittämään. Heissä täytyy olla puhdasta hyvyyttä, ja järjetön määrä rakkautta viattomia huono-osaisia koiria kohtaan.

Tunnen myös vihaa ja surua. Mikä saa ihmisen kaltoinkohtelemaan koiria? Miksi näitä “roduttomia” koiria adoptoidaan niin vähän? Miksi näiden hyväsydämisten ihmisten ei anneta auttaa rauhassa, vaan he joutuvat kaiken lisäksi kokemaan ilkivaltaa tilallaan?

Vaikka kaikkensa Territoriolla tekevät ja koirilla on “huikeat puitteet juoksennella vuorilla”, eivät nuo olosuhteet millään voita omaa kotia; jakamatonta huomiota, rapsutuksia ja rakkautta. Sitä, että terveysongelmat voidaan hoitaa kunnolla. Nyt perusasiat ovat kunnossa, mutta territorion rahkeet eivät millään riitä ihan kaikkeen.

Tunnen myös kuitenkin jonkunmoista helpottuneisuutta, että näillä koirilla on edes tämä lauma ja nämä puitteet, joissa elää, omaa kotia odottaessa.  Näillä vuorilla koirien on huomattavasti katuja ja kaatopaikkoja parempi olla. Turvassa ja huolehdittuina, ruokittuina ja juotettuina, lääkittyinä ja suojaa päänsä päällä.

Minulle ainoa vaihtoehto on aina ollut ja on tulevaisuudessakin antaa koti kodittomalle rescue-koiralle. Ikävä kyllä Costa Ricasta Suomeen koiran tuominen olisi ollut aivan liian pitkä ja raskas prosessi koiran kannalta.

Sydän särkyy, kun muistelen niitä Territorio de Zaguatesin karvakavereita, jotka rapsuttaessa jäivät puskemaan ja nojaamaan minuun. Tuntui kuin olisivat olleet maailman rakkaudenjanoisimpia otuksia. Ja sitä, rakkautta siis, tuona päivänä piisasi.

 

Territorio de Zaguates, on the mountain of stray dogs

I think it was a couple of years ago, when I first time heard about it through social media, the place in Costa Rica, where hundreds and hundreds of stray dogs had been saved to run free on the mountain. The place is called Territorio de Zaguates and you could call it a stray dogs paradise. We wanted to go and check it out!

Territorio de Zaguates is a former dairy farm, that one of the two founders inherited from her parents. At the moment there are app. 900+ dogs. Every day the workers take the dogs up to the mountain to run free, as one huge herd.

A couple of times per month, they let people go and join them on the mountain walk. That way the dogs get socialized so that it is easier to get them adopted. Adoptions is one thing that TDZ does, another one is education. They try to educate people to appreciate mixed-race-dogs as much as breeded ones.

We joined one of these walks, feeling both nervous and excited. It is hard to describe it, but I will try:

We jump out of the car and there it is: heat, dust, bunch of other visitors and 800-900 dogs. Free all over the place. Some dogs are in cages, waiting to be spayed. All of these mutts are former stray dogs. There are shelters and feeding areas for the dogs.

We take off to the mountains. The dogs may or may not follow, the choice is theirs. Some stay at the shade of shelters, most of them join the group. Volunteers take off running and the dogs rush after them. The herd that runs in the huge dust cloud, is quite a sight.

The weirdest thing is that 99% of the time the dogs are in peace with each other. Little growling here and there, and one fight that had to be separated, but mainly they were all in friendly terms with each other. Alvaro, one of the founders is clearly the leader of the pack. When things get a bit too wild, Alvaro tells them to stop, strictly but gently. When Alvaro sits down, the dogs wanna climb on his lap. You can see that the dogs trust him and that they are treated well.

The past of these dogs is tough and some of them also look pretty rough (skinny, they have skin problems, eye injuries etc), but the majority of them seem suprsingly sound. What surprises me the most, is the fact, that these dogs are quite lively, perky and in quite good physical condition. You often see stray dogs that are numb and given up. These are not, they clearly have gotten their second chance and they seem to take the most out of it! They wanna run and play, eventhou it is very hot. Luckily they get to drink from the creeks on the mountain during the walk. Most of the dogs are not scared of human touch, some of them seek for it. Only a few seem to go out of the way of us strangers.

All the dogs that get to come to TDZ, are spayed to decrease the stray dog problem. Running of the place costs app. 10 000 USD per month. 60% of the dog food comes from sponsors, the rest is covered by donations. A good hearted vet sterilizes the dogs for 20 USD / each, which is very cheap (CR is a country as expensive as Finland). Plus all the medications: dogs have lots of heat related skin problems and they also need anti parasite treatments, vaccinations etc…The load of work that the volunteers do, is huge. Think about how much poop 900 dogs create. Oh my… One of the founders works full time to provide for their family, the other one takes care of the dogs, with the help of volunteers, full time, every day. How amazing is that. Before we left from home, we asked for a little help from our friends and they gave it worth 420 dollars. That money gets at least 20 dogs spayed. Thanks to these good hearted people!

TDZ tries to find these dogs homes, but those that can never find one, will be looked after at the shelter. From our walk, three dogs were adopted. So few, but it is better than no dogs.

After the day at the Territorio de Zaguates, I feel so much:

I feel gratitude and great admiration for these amazing people who give their all to these poor dogs.

I feel anger and grief: What makes people treat these dogs badly in the first place? Why are these mixed-race dogs not adopted more? Why do these good hearted people have to tolerate vandalism at the shelter after all the good things they do?

They do all they possibly can in the TDZ, and eventhou those dogs have great place to run free, nothing beats own home, exclusive love and attention, and well looked after health issues.

I feel some kind of releaf that these dogs have at least this place, this herd and these good people, which is so much more than living on the streets and landfills. They are safe, fed, watered, medicated, sheltered and looked after.

For me the only option has always been a rescue dog. Unfortunately the process to get one from CR to Finland would have been way too long and hard for the dog.

My heart breaks when I think back to  some of these dogs at Territorio de Zaguates, the ones, that leaned on me long and hard. It felt like these creatures were the most thirsty for love I have ever encountered. Luckily there was lots of love in the air that day!

Liikkuva laava allani Nicaraguassa, Masayan tulivuorella

(…ja ajoituksen tärkeys matkailussa ja valokuvauksessa. )

 /// English version below: Moving lava beneath me inside the Masaya Volcano in Nicaragua (…and the importance of timing in travel and photography)

 Joskus osuu onni kohdalle loistavan ajoituksen muodossa. Olimme jo tehneet suunnitelmamme Nicaraguan pätkällemme, kun silmiini aivan sattumalta osui tieto siitä, että Masayan tulivuoren kraateriin oli muodostunut laavajärvi ja että sitä pääsisi ihan kraaterin reunalle ihmettelemään. SEIS! Suunnitelmat uusiksi, tällaista mahdollisuutta ei voisi missata.

 Kansallispuiston portille piti mennä jonottamaan hyvissä ajoin iltapäivästä.  Onnistuimme saamaan automme ensimmäisen kymmenen auton joukkoon ja ajamaan siis pääsi ihan kraaterin viereen. Näin valokuvaajana minulle oli tosi tärkeätä päästä kraaterille juuri oikeaan, eli sinisen hetken aikaan. Miksikö? Siksi, että silloin kuvista saisi kauniimpia kuin täysin pimeällä. Tunnelmasta tulisi maagisempi.

Ajoittaminen ei ollut helppoa, mutta rangerien kanssa neuvoteltuamme onnistuimme täydellisesti. Kraaterille päästetään kerrallaan vain kymmenen autollista, jotta mahdollinen evakouointi olisi tehokkaampaa. Jokainen autollinen sai viettää kraaterilla vain max 10 minuuttia, sillä höyryjen hengittäminen on vaarallista.

Kurkkaan kraaterin reunan yli. Siinä se on allamme: Mouruava laava. Kuumuus kasvoilla. Vanhan kananmunan haju. Tulikuuma tulivuoren ydin velloo kuin hidastettyna kraaterin sisällä. Jylisee. Niin hämmentävää, että vaikeaa kuvailla. Päätä särkee ja kurkku on sulfiittihöyryistä karheana.

Paljon olen kaunista maailmaamme saanut nähdä ja kokea, mutta tämä on niin kaunis ja niin voimakas näky, etteivät sanat meinaa riittää. Siksi kerron sen kuvin.

Esimerkkinä ajoituksen tärkeydestä pari kuvaa, ensimmäinen sinisen hetken aikaan, toinen, kun sininen hetki on jo menetetty. Kumpi toimii paremmin? Omasta mielestäni ensimmäinen.

PS: Toinen hyvä esimerkki ajoituksesta:

Kävimme Costa Ricassa Poas Volcanolla, uinuvalla tulivuorella, jonka kraaterissa on sulfiittipitoinen turkoosi kraaterijärvi. Tunnelma oli niin rauhallinen, että oli vaikea kuvitella sen ikinä purkautuvan. Tulivuoren äkkipikaisuuden mahdollisuudesta muistuttivat vain evakuointisuunnitelmat, joita polkujen varrella oli.  Muistan paikallisten ihmetelleen kraaterijärven värin muutosta sameaksi. Vain reilu kuukausi myöhemmin tulivuori alkoikin tupruttamaan. Ehkä värin muutos ennakoi purkautumista. Nyt alueelle ei saa enää mennä, eikä avaamisajankohdasta ole tietoa. Se ajoitus. Joskus kyse on sekä onnesta että suunnitelmallisuudesta, kuten Nicaraguassa, toisinaan pelkästä onnesta, kuten Costa Ricassa.

Paikalliset, pysykäähän turvassa. Kiitos universumi meidän kannalta lähes täydellisistä ajoituksista ja kiitos Äiti Maa, että vilautit mystistä sisintäsi, kirjaimellisesti.

 Moving lava beneath me inside the Masaya Volcano in Nicaragua
…and the importance of timing in travel and photography

Sometimes luck comes in the form of timing. We had already made our plans for our time in Nicaragua, as I suddenly found out that a lava lake had been formed inside Masaya Volcano. STOP the press!! Time to make new plans. No way we would miss this kind of chance.

We had to go to the gates of the National Park early in the afternoon. We managed to be in the group of first ten cars. And yes, you can actually drive very close to the crater. As a photographer, it was very important for me to get to the crater at the perfect time, which is the blue moment. Why so? Because, that is when you get the most magical pictures.

Timing was not easy, but by negociating with the rangers, we got it just right. Only 10 cars was  let in at once, so that the evacuation would be effective if needed. Every carful was let to be on spot for max 10 minutes, as breathing the fumes is dangerous.

I peek over the crater’s edge. There it is, right beneath us. Rumbling lava. Heat on my face. Smell of an old egg. Boiling hot core of the volcano churned in a slow motion inside the crater. So confusing that it is hard to express.  Only after some minutes, the sulphite fumes make the head ache and throat feel rough.

I have been fortunate to see quite a lot of our amazing world, but this is something so beautiful and so powerful, that word are not enough. That is why I rather tell it in pictures. As an example of the importance of timing, here are a couple of pictures for comparison. First was taken at the blue moment, and second after losing the last bit of sunlight. Which works better?  I think the first one.

PS: Another good example of timing:

We visited the Poas Volcano in Costa Rica, a sleeping one, in whiches crater is a turquoise sulphite crater lake. The mood was so peaceful, that it was almost impossible to imagine it ever erupting. The only things reminding about the possibility of eruption, were the evacuation plans by the walking paths. I remember locals wondering the change in the colour of the crater lake. It had changed blurrier somehow. Only a month later, the volcano started erupting. Maybe the change of colour predicted it. Now the area is evacuated and closed indefinitely. The timing again. Sometimes it is about luck and planning, as in Nicaragua, but sometimes is all about the luck, as in Costa Rica.

Locals, stay safe. Thanks universe for the perfect timing (from our point of view) and thanks Mother Earth that you flashed us your mystical innermost, literally.

Drake, viidakkokylä, jota turismin ei ole annettu pilata

// english version below

 Aah, kuinka voikaan ihminen arvostaa jonkun kylän asukkaita. Se kylä on Drake, Costa Rican Drake Bayssa, Tyynen valtameren rannalla ja se sijaitsee huikean hienon Corcovadon viidakon kupeessa.

Antaakapas kun kerron hieman Drakesta:

Drake on pieni, turmeltumaton n. 1000 asukkaan rantakylä. Kun haluaa mennä Corcovadon Kansallispuistoon, toimii Draken kylä hyvänä tukikohtana. Kylässä olisi kaikki puitteet suosituksi rantakohteeksi, mutta Drakessa ei ole rantabaareja, sen rannalla ei ole rantatuoleja, aurinkovarjoja eikä juuri ihmisiäkään. Pitkä hiekkaranta on lähes autio.

Pääosa kylän majoituskapasiteetista on paikallisten kodeissa tai niiden yhteyteen rakennetuissa pienissä vaatimattomissa bungaloweissa. Huoneiden ikkunoissa ei ole laseja, eikä huoneissa ilmastointeja.

Meidän söpö huoneemme päätalon yläkerrassa. // Our cute little room on the second floor of the main house.

Ikkunoissa ei ole laseja. Äänimaailma yöllä on hämmentävä. // There are no glasses in the windows. The sounds at night are pretty amazing.

Suihkussa ihmettelen ikkunareiän toisella puolella olevan apinalauman leikkejä ja kylän tomuisella raitilla käpytellessäni saan ihailla macaw-papukaijapariskunnan lentoa. Päiväkävely rantapolulla tuo eteeni komean vihreän liskon. Drake on kylä luonnon keskellä ja sen huomaa kaikkialla.

Rantakävelyllä voi kohdata hurmaavia karvaisia paikallisia. // On the beach walk, you can meet some charming hairy locals.

Draken kylässä on majatalojen lisäksi pari pientä kauppaa, apteekki, lääkäri, veneenkuljettajia, viidakko-/meriretkenjärjestäjiä ja jokunen ravintola. Erään majatalon omistaja kertoi meille, että hän ei halua tarjota majatalossaan ruokaa, jotta paikalliset ravintolayrittäjätkin saisivat elinkeinon. Hän ei myöskään halua missään nimessä enempää kuin kuutta huonetta majataloonsa. Miksi ei? Siksi, että silloin ei ehtisi enää tekemään muuta kuin töitä eikä ehtisi juttelemaan vieraiden kanssa. Mikä fantastinen elämänasenne.

Kylän päätie // The main road

Paikallinen supermarket // Local supermarket

Costa Ricalla yleisesti on pitkät perinteet matkailumaana ja se tarjoaa matkaajalle paljon palveluita. Corcovadon kansallispuisto on monen hienon lajin viidakkokoti, joka tietysti houkuttaa matkaajia. Miten Drake siis on voinut pysyä näin turmeltumattomana Corcovadon suosiosta ja matkailun paineesta huolimatta?

Ehkäpä seuraavista syistä:  Drakeen ei juuri mene teitä. Parin tunnin pikavenematka krokotiilien asuttamaa mangrovejokea pitkin karsii laiskimmat / arimmat matkaajat. Majapaikat ovat pääosin vaatimattomia, joten länsimaalaisiin standardeihin tottunut saattaa säikähtää. Corcovadon Kansallispuiston kävijämääriä säädellään luonnonsuojelullisista syistä. Opas pitää varata hyvissä ajoin, jos haluaa varmistaa pääsyn viidakkoon. Draken ihmiset arvostavat ympäröivää luontoaan todella paljon ja sen sijaan, että he rakentaisivat rannan täyteen baareja, he aikovat siirtää rannan lähimpiä asuintaloja entistä kauemmas rannasta.

Tärkeimpänä kaikista syistä on kuitekin sisukkuus ja tahto säilyttää turmeltumattomuus:  Draken ihmiset  taistelevat jatkuvasti suuria korporaatioita vastaan, sellaisia, jotka haluaisivat rakentaa rannan täyteen all inclusive-hotelleja. Sellaisia, joissa rahat virtaisivat pois paikallisilta ja jotka majoittaisivat sellaisia matkailijamääriä, joita Draken ja ympäröivän Corcovadon luonto ei kestäisi.

Mielestäni kaikkialla homman pitäisi toimia näin. Matkaaja, joka oikeasti arvostaa luontoa ja paikallisia, ymmärtää, että matkailua täytyy rajoittaa ja säädellä. Kun matkailu pilaa kohteen, on menty yksinkertaisesti pahasti pieleen, sahattu omaa oksaa.

Drakeen on löytänyt tiensä harvinaisen hyvät ihmiset. Yksi heistä on Sierra, meriluonnonsuojelija. Hän tekee pienellä paatillaan retkiä merelle, valaita ja delfiinejä ihailemaan. Matkaajan rahat mahdollistavat sen, että Sierra voi päivittäin siinä samalla pitää silmällä troolareita ja tarvittaessa pistää niiden kapteenit koville. Hän huolehtii merestään. Lisää Sierrasta ja kohtaamistamme uljaista, leikkisistä delfiineistä edellisessä postauksessa.

Jatkakaa taistelua Drakelaiset!

 

Drake, the jungle village that was not let to be ruined by tourism

Oh my, how much can one appreciate the people of a little village called Drake Bay in Costa Rica? A lot. Let  me tell you a little about this village that is situated right next to Corcovado jungle:
It is a small, untouched village by the shore of Pacfic Ocean with app. 1000 inhabitants. When you wanna go to the Corcovado National Park, Drake is a perfect base to do it from. It has all the qualities of a perfect beach destination, but still, Drake does not have beach bars, no beach chairs and almost no people. The long sandy beach is almost empty most of the time.

Most of the accommodation in the village is in local people’s homes or in the humble bungalows built next to their homes. There are no glasses in the windows and often no air conditioning.

While having a shower,  I admire the monkeys playing outside my shower window  and while walking on the dusty streets of the village, I admire the gorgeous colourful macaw couple flying above me. I encounter a beautyful bright green lizard on my walk by the beach. Drake is a village in the middle of nature, and you can see it everywhere you go.

Besides the bungalows, there are a couple of little stores, pharmacy, doctor, boat drivers, tour operators (Corcovado guides and dolphin/whale watching) and some restaurants. One b&b owner told us, that he does  not want to offer meals in his b&b, because he wants other people of the town to get livelihood as well. He also doesn’t want more than  six rooms in his b&b. Why not? Because if there were more, he would not have time for anything else but work, and he would not be able to talk with all the guests. What a fantastic view of life.

Costa Rica has long traditions as tourism destination and it offers traveller a lots of services. Corcovado National Park is a jungle home to a variaty of wonderful creatures and therefore it attracts travellers. So how is it possible, that Drake has stayed so untouched and pristine?

Maybe because: There are no (decent) roads to Drake. A couple of hours speed boat ride by the mangrove river habited by crocodiles, can leave the laziest / most fearful out. Accommodation is mainly humble, so travellers used to western standars, can freak out. Corcovado National Park visitors number is controlled because of protection reasons and therefore the guide must be booked in advance if you wanna make sure you get into the jungle.  The people of Drake respect their surrounding nature so much that instead of building beach bars, they actually are gonna move some houses further from the beach.

The most importat of the reasons is their will to keep the pristinity. The people of Drake fight all the time against big corporations, the kind that wanna build all inclusive hotels right on the beach, the ones where the money flows away from the locals, the ones that would accommodate amount of travellers, that Drake and its nature could not handle.

I think, this is how things should work everywhere. Traveller who truly appreciates nature and locals, understands that tourism should be controlled. When tourism ruins  a destination, so many things have gone so wrong. And the locals have shot themselves in their own feet.

Uncommonly good people have found their way to Drake. One of them is Sierra, marine conservationist. She make tours on her little boat out at to sea to spot whales and dolphins. The travellers money enables her at the same time to monitor trawlers and try to put them under control. She takes care of her sea. More about Sierra and the amazing, divine dolphins on my previous post.

Keep up the fight, you great people of Drake!

Jumalaisten delfiinien vesillä

// English version below

Aavalle merelle kanssa meriluonnonsuojelija Sierran, toiveenamme kaksi asiaa: nähdä delfiinejä ja olla näkemättä troolareita.

Miksi valitsimme Sierran ja hänen firmansa Divine Dolphinin? (Ei kaupallista yhteistyötä) Olen nykyään tarkka matkoillani ostamieni retkien eettisyydestä, varsinkin sellaisten, joihin liittyy eläimet. Sierralle matkaajat tarjoavat mahdollisuuden tehdä työtänsä meriluonnonsuojelijana. Kun ostamme retken, meidän rahoillamme Sierra pääsee merelle vahtimaan troolareita ja tutkimaan meren ja sen eläinten tilaa. Parasta käyttöä matkaajan rahoille siis, vastuullista sellaista.

Olemme siis Costa Ricassa ja tarkemmin Osan niemimaalla, Drake Bayn kylässä. Osan niemimaan alue on luonnonihme, biodiversiteetiltään yksi harvoista laatuaan. Meriparatiisien paratiisi, joka on on uhattuna mm. ylikalastuksen ja saastumisen seurauksena. Sierran missiona on pitää alueelle pyrkivät troolarit ja muut uhat kurissa. Hänen tavoitteenaan on myös saada alue suojelluksi.

Sierra keskittyy meriretkiin ja osaa siksi asiansa uskomattoman hyvin. Delfiinejä ei houkutella millään ihmisen luo,  vaan ne tulevat morjestamaan omasta vapaasta tahdostaan, jos ovat tullakseen.

Matkaamme pienellä paatilla kauas rannasta, niin kauas, että meriarkaa jo hieman jännättää. Onneksi meri on melko tyyni. Tunteja kuluu, emmekä havaitse juuri mitään elämää, lukuunottamatta pieniä vilauksia puoliunisten delfujen evistä. Tiesittehän, että delfiini voi vaipua uneen vain toisella aivopuoliskollaan?

Hyppy pisulle mereen. Uimaan keskelle ei mitään. Minua vähän jäädyttää, kun mietin, kuinka valtavan syvä valtameri allamme on. Mielikuvituksissa merihirviö nappaa varpaasta. Ei muita paatteja missään. Ei maata näkyvissä. Meri on uskomattoman puhdasta ja kirkasta, syvänsinistä.

Lounastamme ihanan vegeruuan (taas yksi plussa Sierran retkelle) ja odottelemme. Tämä retki ei sovi kärsimättömille, sillä kaikki tehdään luonnon ehdoilla. Tuntien odotuksen jälkeen kärsivällisyytemme palkitaan: sadan delfiinin lauma tulee leikkimään kanssamme. Ne seuraavat pientä paattiamme jonkun tunnin verran, esittelevät hyppyjään ja pärskivät tarkoituksella vettä päällemme. Hassuttelijat! Se tunne, kun villit delfiinit ottavat kontaktia ihmiseen omasta vapaasta tahdostaan, on voittamaton. Huh huh. Ehkä delfiinit aistivat hyväntahtoisen ihmisen sellaisen kohdatessaan?

Heilun painavan kamerani kanssa paatin nokassa ja totean taas kuinka valtavan haastavaa delfiinikuvaus on. Siitä huolimatta nautin kuvaamisesta täysin rinnoin ja kärsivällisen yrittämisen jälkeen myös onnistun! Delfiinipari esittelee minulle hyppynsä synkassa kuin delfinaarion showssa olisimme. Mutta onneksi emme ole.

Meriretkemme loppumetreillä kohtaamme myös olive ridley-kilpikonnan, joka on raukka saanut ilmakuplan kilpensä alle ja siksi kelluu pitkään pinnalla. Toivottavasti kaveri sai pian ilmat pihalle ja pääsi taas meren syvään sineen sukeltelemaan.

Delfiinit hurmasivat jälleen ja onneksemme emme törmänneet yhteenkään troolariin. Hieno päivä siis sekä matkaajan, että luonnonsuojelijan näkökulmasta. Hatunnosto arvokkaasta työstä Sierralle! Pura vida!!!

PS: Meikäläisestä, merisairausalttiista yksilöstä on kuoriutumassa kovaa vauhtia kelpo merinainen.

In the waters of the divine dolphins

Off to the open ocean with marine conservationist Sierra, in hopes of two things: to see dolphins, and not to see trawlers.

Why did we choose Sierra and her company Divine Dolphin? (no commercial co-operation involved) I am nowadays pretty careful when buying tours on my travels, as I want the tour to be ethically ok, especially when animals are involved. We travellers give Sierra a chance to do her work as marine conservationist. With our money, she gets out to the ocean, to keep eye on the trawlers as well as to research the ocean and its wildlife. The best way to use your travel money, I think, a responsible one.

So we are in Costa Rica, at Osa Peninsula, in the village of Drake Bay.
Osa Peninsula area is a natural wonder, it is biodivertically one of a kind, real marine paradise. And it is threatened by overfishing and pollution, to mention a couple. Sierra’s mission is to try to keep the invading trawlers under control. She also aims to get the area protected.

Sierra concentrates only on sea tours and is therefore very professional on what she does. Dolphins are not tempted by anything. They come to the people if they want to.

We ride our little boat pretty far from shore, so far that the sea shy in me is a bit nervous. Fortunately the sea is pretty calm. Hours go by, and we see nothing, except tiny flashes of half sleeping dolphins. Did you know that dolphins can sleep with half of their brain?

Jump into the ocean to pee. Swimming in the middle of endless ocean. I am a bit nervous when I think about how deep the ocean is. My imagionation creates a sea monster beneath me, biting my toe off. No other boats anywhere to be seen, no land either. The ocean is unbelievably clear and clean, deep blue.

We eat yummy vegetarian lunch (another plus for Sierra’s tour) and keep waiting. This tour does not work for impatient as everything is done in nature’s terms. After hours of waiting, our patience is rewarded: a pod of hundreds of dolphins comes to play with us. They follow the boat for some hour or so, they show off their jumping talents and splash water on us on purpose. Goofies! The feeling when wild dolphins free willingly approach you, is amazing, priceless. Wow. Maybe they sense when people want good for them.

Me and my heavy camera are pretty out of control at the prow of the boat. Again, I have to admit, that dolphin photography is very challenging. But no worries, I enjoy it anyway and after numerous tries, I succeed. Wohoo! A dolphin couple shows me a perfect jump in perfect sync, as if we were in a dolphin show. But thank god we are not.

In the end of our tour, we also encounter an olive ridley turtle, that has caught an air bubble under his shell. That is why the poor thing floats on the surface for a long time. Hopefully he finally got rid of the air bubble and got to dive back into the deep blue of the ocean.

The dolpins charmed us once again, and fortunately we did not see any trawlers. Great day it was, both from travellers and conservationist’s point of view! And all my respect to Sierra’s great work! Pura vida!!

PS: Me, the person with high risk of getting sea sick, is slowly turning into a real tough sea woman.

LOST in the jungle!

// english version below

…jatkoa edelliseen postaukseen:

Olemme trekkailleet Corcovadon viidakossa ja saaneet onnekkaina ihmetellä jo monenlaista viidakon elämää.  Pieni ryhmämme uhkuu tyytyväisyyttä ja puhkuu helteen väsyttäminä. Oppaamme Alberto ei kuitenkaan vielä luovuta, vaan uskaltautuu kysymään ryhmältämme: ” Olen kuullut huhua paikasta, jossa on 1980-luvun taitteessa pudonneen lentokoneen hylky. Poluilta poistuminen on ehdottomasti kielletty, mutta jos olette halukkaita, niin voisin viedä teidät sinne, omalla vastuulla. En ole itse siellä ikinä päässyt käymään, mutta olen saanut koordinaatit. Kiinnostaisiko teitä?”

”ABSOLUTELY!!!”, huomaan huudahtavani. Olen juuri hetki aikaisemmin unohtanut brazilian wandering spider- ja Fer-de-Lance-pelkoni  ja nyt olen singahtamassa keskelle syvintä viidakkoa, pois polkujen turvasta. Sillä hetkellä näen mielikuvissani vain kiehtovan lentokoneen raadon ja haluan sen luo kuvaamaan. Heti. Nyt.

Kaikki ryhmässämme suostuvat offari-seikkailuun. Vain oppaalla on pitkävartiset kumisaappaat, meillä muilla tavalliset vaelluskengät. Muutama ottaa pitkät kepit käteen, joilla sohivat mennessään, säikytellen mahdollisia hämähäkkejä ja käärmeitä. Matkalla hylylle näemme peuran, mölyapinoita ja haukan. Ihan mukavaa, mutta peuroja ja haukkoja on Suomessakin. Eteenpäin mars, hylky odottaa…

Jaiks, siellä se vihdoin on, kasvuston keskellä. Hankalasti kuvattavissa, mutta niin vaikuttavana.

Tunnelma on kuin TV-sarja Lostissa. Kasvien valtaama ja melkein 40 vuoden patinoima lentokoneen hylky lepää siinä viidakon sylissä. Kontrasti keskipäivän auringon kuuman ja karun valon ja läpäisemättömän varjon välillä on valtava. Koneessa olleet ihmiset olivat kuulemma selvinneet. Hyvä, tuntuisi muuten todella  syylliseltä nauttia tästä hämmentävästä hetkestä.

Opas käskee meitä muita pysymään hieman kauempana ja menee itse koneen lähelle tutkimaan sitä tarkemmin.  ”STAY STILL AND AWAY!” hän karjaisee ja juoksee koneen luota pois. Koneen sisällä on herhiläispesä, jonka asukkeja ei pidä ärsyttää. Ne(kin) voivat hyökätessään tappaa. (Mikäpä Corcovadossa ei olisi tappavaa…?!) Onnistun kauemmas singahtaessani raapaisemaan kaulani piikkiköynnökseen ja mielikuvitukseni rupeaa laukkaamaan. Juuri ennen trekkaustahan Alberto oli varoittanut kahdesta todennäköisimmästä uhasta:  lämpöhalvauksesta ja kasvien piikeistä, joiden aiheuttamat haavat tulehtuvat helposti. Ei auta kuin toivoa, että ainoan lähikylän lääkärillä on tarvittaessa antibiootteja.

Huomaan pienen epävarmuuden hiipivän, kun herhiläiset ja piikkiköynnökset saavat taas mielikuvitukseni laukkaamaan. Näen uhkarohkean ryhmämme herhiläisten pistäminä mätänevän viidakkoon, avun saavuttamattomiin. Huomaan käveleväni loppumatkan tiheiden piikkiköynnösten keskellä hieman nopeammin askelin.

Alberto vie meidät myös toiselle hylylle, joka ei ole viidakon suojissa vaan Corcovadon pienen ja alkeellisen lentokentän laidalla, helpommin saavutettavissa. Kyseessä on helikopteri ja sekin on juurien suojassa lepäämässä. Komea hylky tämäkin!

Astellessamme viidakon varjoista lentokentälle, kuumuus melkein kaataa joukkomme. Mahdankohan jaksaa vielä kävellä koko matkan takaisin paatille?

Olen jälkikäteen yrittänyt etsiä netistä tietoa näkemästämme lentokoneenhylystä, enkä ole löytänyt mitään. Nada! En tiedä olenko ensimmäinen kuvaaja hylyllä (sitä on jotenkin todella vaikea uskoa), mutta ainakaan mitään materiaalia en aiheesta netistä löytänyt. Hämmentävää! Tiedon liikkuessa somessa nopeasti, on lähes mahdotonta olla missään ensimmäisenä dokumentoimassa. Olen tosi kiitollinen, että Alberto otti kanssamme riskin ja vei meidät hylylle, ja sain kuvata jotakin ainutlaatuista ja unohdettua. Hylätyt paikat kiehtovat minua oudon paljon, joten parempaa porukkaa ei Alberto olisi offariretkelleen valita. Ja siinä sivussa: Ylitinpähän itseni ja omat pelkoni jälleen, hurraa!

Alberto oli muuten oikeassa. Se toinenkin todennäköisin uhka toteutui: sain lämpöhalvauksen, siitäkin huolimatta, että kannoimme selkä vääränä painavien kuvauskamojen lisäksi melkein tuplamäärän vettä suositukseen nähden. (Nämä eivät yksinkertaisesti ole pohjoisen naisen kelit!)

On aika niputtaa tämä ja edellinen postaus: Yhtään hämähäkkiä saati käärmettä emme siis viidakkovaelluksellamme nähneet. Kaulahaavakaan ei tulehtunut, enkä päässyt viidakkotohtorin vastaanotolle. Että sillä lailla. Kyllä muuten kannati etukäteen panikoida, vai mitä? Koitan ottaa tästä opiksi ennen paluutani Corcovadoon!

LOST in the jungle!

…continues from the previous post:

We have had a pretty good hike in Corcovado jungle and have been lucky to see lots of wildlife. We all feel very satisfied already.  But our guide Alberto has no intension to give up. “I have heard a rumour about a place where an airplane has crashed on 1980 and the wreck is still there. It is off the paths, and therefore strictly forbidden, but if you want, we can go there on your own responsibility. What do you think?”

“ABSOLUTELY!!!” I find myself replying with confidence. I have only just forgotten my fear of Brazilian wandering spiders and Fer-de-Lances, and off I wanna go into the deepest jungle and off the safety of paths.  I imagine the wreck and how cool it would be to photoshoot it, and get so carried away that nothing could stop me!

Our little group is surprisingly openminded and everyone is up to the next level adventure. Only our guide has rubber boots up to the knee, rest of us have normal hiking shoes. Some co-explorers take a branch and use it as a walking stick to keep the dangerous little things out of our way. On the way we see a deer, howler monkeys and a hawk. Well, we have deers and hawks in Finland, so I just wanna get to that wreck.

­

There it finally is! Wow! The wreck is rusty and moldy. Roots and plants grow all over it. Did I just get lost in the tv-show Lost? It is very impressive, and very hard to photoshoot. The contrast between the very bright and harsh midday light and the unpassable shadow is huge. The people in the plane had survived. Great! Otherwise I would feel very guilty about my excitement.

Alberto the guide asks us to stay a bit further away while he goes to explore the plane a bit closer. After a while we hear him shouting: “STAY STILL AND AWAY!!” There is a nest of hornets inside the wreck and they should not be annoyed. They can also kill, of course, as everything seems to do in Corcovado. I take off so quickly that I scratch my neck into a spike of a vine. What did Alberto warn us about again? Heat stroke and plant spikes…I hope the village doctor has some antibiotics.

I feel a little insecurity growing inside of me because of the spikes and hornets. My imagination sees our little too brave group attacked by hornets rottening in the jungle. My steps from this moment on are a bit faster than before. Despite those feelings I am so happy that Alberto took the risk with us. This was the ultimate phobia encounter for me. And I survived it! Wohoo!!

Alberto takes us also to another wreck, a helicopter one, which has fallen into the jungle right next to the local little airport. It is much more easier to access that the airplane. It is almost as cool and even harder to photoshoot because of all the stuff growing on it and next to it. We get off the shadows of the jungle into the bright boiling sun of the airport’s runaway. I don’t know if I can make it back to the boat, it is so damn hot and I have lost all my energy on our little “off path adventure”.

I have tried to look for some information about this airplane wreck but I haven’t found anything. It seems too good to be true, because it is very hard to be anywhere first these days. It is weird and it is also pretty exciting to even think about IF I was the first to document it. Could it be? Rewarding thought.

And Alberto was right. The one of the two most common threats did happen: the heat stroke. It is crazy as we carried twice as much water as was recommended (which was not that fun as the camera gear weighs a lot too). This simply is not northern girl’s climate.

Now, I want to tie up the previous and this post about my fear: We didn’t see any spiders or snakes on our hike. The little scratch on my neck did not need antibiotics, so I didn’t get to meet the village doctor. So it was a very smart move to invest all that energy into panicking beforehands, right? Well, I try to learn from this before my next journey to Corcovado!

Corcovadon viidakkoon herra tapiiria tapaamaan (ja voi kyllä minä niin etukäteen pelkäsin…)

// English version below: Off to the jungle of Corcovado to meet mr tapir! (And oh my, how afraid I was in advance…)

Pelot. Nuo irrationaaliset ärsyttävät inisijät korvassa. Olen reissannut aika paljon, ja osassa paikkoja olisi varmasti sietänytkin tietyissä tilanteissa vähän pelätä. En kuitenkaan ole enää viime vuosina maailmalla hirveämmin osannut pelätä, ihmisiä ainakaan. Ehkä kasvanut reissukokemus on osoittanut, että ihmiset ovat lähtökohtaisesti hyviä kaikkialla ja ikävät poikkeukset ovat lähes yhtä todennäköisiä kotona kuin maailmallakin. Kotona Suomessa  saatan olla arka liikenteessä, mutta maailmalla, edes oikeasti vaarallisilla vuoristoteillä, en ole osannut hurjasti pelätä. Ehkä viritän itseni johonkin erilaiseen, astetta rohkeampaan tilaan vieraan äärellä matkatessani. Tai ehkä en ehdi pelätä, kun aistini täyttyvät muista ärsykkeistä; uusista uljaista maisemista ja oudoista tuoksuista. Mitähän siis mahtoi tapahtua, kun minä maailmalla yleensä melko peloton, sain päähäni yht’äkkiä pelätä kohtaamista erään pienehkön, tappavan karvaisen kahdeksanjalkaisen otuksen kanssa Costa Rican viidakossa?

Juttuhan alkoi niin, että näin dokumentin, jossa toimittaja oli lähtenyt Keski-Amerikan Costa Ricaan, Corcovadon viidakkoon toiveinaan nähdä Bairdin tapiireja, noita hassuja, isoja kärsäotuksia, joita niin harvoin missään näkee. Vaikka lähes kaikki on tänä päivänä käden ulottuvilla somessa ja telkkarissa, tapiireihin harvemmin törmää. Mielessäni ne olivat kuin yksisarvisia; epätodellisia ja epätodennäköisiä nähdä. Jälkimmäinen dokumentissakin todettiin.

Haaste vastaanotettu. Corcovadoon oli pakko päästä! Siinä asiaa tutkiessani, selvisi, etteivät tapiirit elä viidakossa yksin. (Yllätys!! Onhan Corcovado biodiversiteetiltään maailman monimuotoisimmaksi kuvattu viidakko, eikä varsinaisesti mikään takapihan pusikko. ) Niiden kavereina elää mm. Brazilian wandering spidereita, maailman vaarallisimpia hämähäkkejä ja fer-de-lance-käärmeitä, ei ihan harmittomia kavereita nuokaan. https://www.govisitcostarica.com/blog/post/top-10-deadliest-animals-costa-rica.aspx Tässä kohtaa astuu kuvioon mukaan otsikonkin paljastama omituinen tunne: pelko, järjetön, selittämätön pelko. Luin, että wandering spiderit saattavat olla agressiivisia ja seisovat hyökätessään takajaloillaan. Ne pystyvät tappamaan ihmisen. Luin myös, että ne onneksi vain harvoin myrkyttävät ihmisen kuoliaaksi, sillä myrkyn uudelleen kerääminen on työlästä puuhaa. Näin ollen kuolemaa suurempi todennäköisyys on vakava halvaantuminen tai miehelle erittäin kivulias erektio. Itse olin aina ajatellut, että jos kuolen reissussa, kuolen todennäköisimmin onnellisena. Oli pakko varmistaa mieheltä, oliko hän samoilla linjoilla? Oli, kuulemma. Tuon erektion hän sen sijaan toivoi välttävänsä.

Vaikka kuinka itseäni myös todennäköisyyksillä (tai oikeammin epätodennäköisyyksillä) sivistin, en saanut ajatusta päästäni: mitä jos tulisimme ko.kahdeksanjalkaisen puremaksi? Tätä täysin järjetöntä pelkoani ei helpottanut yhtään se, että Corvovado sijaitsee kaukana kaikesta. Sinne ei kulje teitä, vaan ensin tulee ajaa parin tunnin matka pikaveneellä krokotiilien asuttamaa mangrovejokea pitkin Drake Bayn kylään. Sieltä vielä reilun tunnin pikavenematka merellä National Parkin portille. Eli apua ei olisi lähellä. Onneksi viidakossa on sentään pienen pieni kuoppainen ruohikoitunut lentokenttä, jonne apua pienen pienellä potkurikoneella on mahdollista hädän hetkellä  järjestää. Saisiko sitä tarpeeksi nopeasti, kun kyseessä on tunneissa tappava otus, olisikin toinen kysymys. Pyysin nöyrimmin mielikuvitustani rauhoittumaan.

Se paikallinen lentokenttä / That local airport

Ei, mielikuvitus ei rauhoittunut, mutta paikalle päädyimme.  Ei auttanut kuin lähteä ennen auringonnousua, rauhattoman mielikuvitukseni kanssa kohti hämähäkkipelkojaan. Hennosti valaistuvassa aamussa veneeseen, tunnin matkan perästä hyppy mereen laskuveden aikaan ja terävien kivien yli paljain varpain rantaan. Seikkailu tuntui alkaneen saman tien, kun kaupunkilaisjalkapohjat joutuivat koetukselle. Edellisenä aamuna ko.rannalla oli nähty kojootin jahtaavan puumaa. Myös jaguaareja asustaa Corcovadossa, mutta niiden edellisestä näkemisestä on ikävä kyllä mennyt jo pitkään. Puumahavaintoja tehdään jonkin verran, mutta sekä puuman, että (varsinkin hereillä olevan) tapiirin näkeminen on silti suuri onnenpotku. Sormet ristiin, että näkisimme tapiirin, puumasta en osannut haaveillakaan.

Corcovadoon ei ole enää asiaa ilman koulutettua opasta, sillä pusikkoon on kadonnut omatoimisia vaeltajia. Oppaaksemme valikoitui Alberto Pacheco Toursilta http://www.pachecotours.com/  Siitä huolimatta, että viidakossa on vaarallisia hämähäkkejä ja käärmeita, oikeasti suurin todennäköinen vaara on lämpöhalvaus tai kasvien piikit. Suurin todennäköinen eläinuhka on villisiat, jotka kuulemma paloittelevat ihmislihaa kuin se olisi vesimeloonia. Jos villisikalauma hyökkää, pitää singahtaa välittömästi­­­­­ puuhun pakoon. Puuman kohdatessa pitää toki jähmettyä, mutta riski niiden hyökkäämiselle on erittäin pieni. Nämä isommat eläimet eivät minua pelota; minä koirakuiskaaja hoitelen kojootit (johan Lake Tahoella yhdelle juttelin luullen sitä koiraksi) ja kissakuiskaajamieheni kesyttää puumat. Ryhmämme on siltä osin hyvässä turvassa.

Oppaamme Alberto / Our guide Alberto

Mielikuvitus laukkaa, kun pieni ryhmämme lähtee polkuja pitkin tassuttelemaan. Poluilta poisastuminen on ankarasti kielletty, juurikin näiden vaarallisten pelkäämieni hämähäkkien ja käärmeiden vuoksi.Pari kertaa säikyn olkapäälle osuvaa kasvia, luullen hipaisua hämähäkiksi, mutta kun teen ensimmäisen eläinhavainnon, unohdan välittömästi kaikki pelkoni, siis todellakin kaikki pelkoni. Agouti-rottaeläin kipittää ohi. Ihailen pientä apinaa, johon osuu kaunis valo. Näky on jotekin meditatiivinen. Kamera käy.

Kuuntelen hurmioituneena mölyapinoiden elämöintiä. Ihmettelen lintujen kauniita kirkkaita värejä ja perhosten järkälemäistä kokoa. Kaimaaninpoikaset köllöttelevät auringossa ja kolibrinpoikaset huutavat pesässään ruokaa nokat ojossa.

Bongaamme pari laiskiaista; yhden elävän todella korkealla puussa ja yhden luurangon. On tainnut vessakäynti koitua sen kohtaloksi. Laiskiaiset näet laskeutuvat puusta alas tarpeilleen ja kyseiset hetket ovat niiden elämän riskialtteimpia. Nokkakarhut kipittävät laumassa ohi, en ehdi saada kuvaa.  Harmittaa hetken.

Vaan ei harmita kauaa. Jostain kauempaa kuuluu rapinaa, opas pistää sormen suunsa eteen sen merkiksi, että nyt kannattaa pitää suunsa todella supussa. Singahtelemme pusikon keskellä, sydän jyskyttää. Siinä se on, näkökentässäni: Bairdin tapiiri. Herranjumala mikä jötkäle,  kooltaan aasin ja lehmän välimaastossa. Niin seesteinen. Se etenee rauhallisin askelin maastossa ruokaa etsien ja sitä mutustellen.
 

Me hiivimme hiirenhiljaa sen perässä, sopivan välimatkan pitäen. Olen onnellinen 100-400mm linssistäni, sillä sen avuin pääsen tapiirin iholle sitä liiaksi häiritsemättä. Saamme kunnian seurailla tämän uljaan kasvissyöjän lounashetkeä melkein tunnin ajan. Tapiiri ei ole kesy, muttei varsinaisesti pelkääkään meitä. Se taitaa aistia, että emme ole sille uhka. Välillä Hän, Kari Tapiiri, katsoo minua suoraan silmiin, kuin kameralle poseeraten. Ajoittain se heittää väliin hassun ilmeen, koomikkokin vielä.

Olen niin myyty. Sanaton.

Tunnin jälkeen kiitämme tapiiria nöyrimmin tästä järisyttävän hienosta kohtaamisesta ja jatkamme matkaa. Minä olen valmis, muuta en tarvitse, onni on jo valtava. Vaan viidakkoseikkailu jatkuukin yllättävällä käänteellä, joka saa minut jälleen uuden ihmetyksen äärelle pelkojeni kanssa. Siitä lisää seuraavassa postauksessa…

Off to the jungle of Corcovado to meet mr tapir! (And oh my, how afraid I was in advance…) 

Fears. Those annoying things your imagination creates. I have travelled quite a lot , and in some situations in some of those countries, I maybe should have been a bit scared at times. But the more I have travelled, the more I have learnt, that people are generally good everywhere, and those rotten individuals you can encounter both in Finland and abroad. I can be a bit nervous while driving in Finland, but abroad, even on those risky mountain roads, I don’t get that scared. I guess I turn myself into a different, a bit braver mode when I am abroad and in touch with the unfamiliar. Also my senses seem to get so overloaded that I don’t even have energy or time to get scared. But now, as weird as it sounds,  I have found something that totally freaks me out! Totally. It is a bit heary, it has 8 legs and it lives in Corcovado jungle.

It all started after watching a documentary film about a reporter going to the deep Corcovado jungle in hopes of seeing a Baird’s tapir, that weird, funny looking creature that is rarely seen anywhere, even in social media or tv. To me it seems like a unicorn; unreal and unlikely to see.

Well, I just had to try to get to meet Mr Tapir myself! I soon found out, that tapir does not live in the jungle by himself. (Surprise!! Corcovado National Park is after all said to be the most intense place on Earth in terms of biodiversity. ) There are also lethal Brazilian wandering spiders and fer-de-lance-snakes. Gee!!! https://www.govisitcostarica.com/blog/post/top-10-deadliest-animals-costa-rica.aspx This is when the fear comes into the picture, irrational, annoying fear. I just had to learn more about those lethal creatures, especially the Brazilian wandering spiders: they are aggressive and they get up on two legs when they are about to attack. They can kill a person easily, but they fortunately don’t do it often, as collecting new poison is a challenging task for them. They most likely only paralyze you or give a man a very painful erection.  I normally think myself, that if I die on my travels, I die happy. I just had to ask my spouse, if he felt the same way…He did. But he rather would not have the painful erection.

My fear of getting bitten by a lethal spider, didn’t get any easier when I found out how remote of a place Corcovado actually is. There are no roads really. 2 hour speed boat ride through a mangrove river takes you to the little village of Drake and from there you have to take another boat (an hour or so) to the gates of the National Park of Corcovado. So you are far away from everything and also from hospitals. Fortunately there is a tiny airport with a bumpy and grassy runaway in the jungle, so in case of an emergency there is a chance of flying away from the jungle. But it takes time, of course.

Well, that being said, I tried to calm myself a down a bit. Didn’t really work. But off we went before the sunrise, my restless mind and me, to the jungle of Corcovado.  One hour ocean boatride at the sunrise, jump off the boat on sharp rocks because of low tide. A day before a cougar was seen chasing a coyote on that same beach. There are also jaguars in Corcovado but the sightings of them have been extremely rare during the last years, unfortunately. Cougars instead have been seen rarely but regularly, as well as tapirs. But you can consider yourself lucky if you see a cougar or a tapir awake. Sleeping tapirs are more easily seen.

You are not allowed to go to Corcovado without a guide anymore, because some independent trekkers have been lost in the jungle during recent years. Our guide Alberto is from Pacheco Tours http://www.pachecotours.com/ You are also not allowed to step off the marked tracks because of those already mentioned lethal little creatures; Brazilian wandering spiders and fer-de-lances. Despite those creatures, the most likely threats are actually heat stroke and  getting stung/scratched by some plants. The biggest animal threat is a herd of peccaries, and if you see that, you better climb to a tree very fast – not joking. Those fangs apparently slice human meat like water melon. ­­­­If you see a cougar, you should freeze, but it is not very likely that they attack. I am actually not that worried of the bigger wildlife. I take care of those coyotes (already had a friendly chat with one at Lake Tahoe, thought he was a dog) and my cat whisperer spouse calms those cougars down. So our little group is safe as far as we are talking about those mammals.

And off we go, our little group and our guide Alberto. A couple of times I freak out a bit when a plant touches my shoulder, thinking it is a spider, but as soon as I see the first bit of wildlife, I forget all my fears, totally.

Agouti walks by. I admire a little monkey in a beautiful light up on the tree, such a serene sight. My camera is working hard. The sound of howler monkeys amazes me. The bright colours of the birds and the huge size of butterflies are incredible. Little caimans sunbathe by a little river and tiny humming bird babies cry in the nest for food. We spot a couple of sloths, one alive veeeery high up in the tree and one skeleton down on the ground. That poor thing must have died on his toilet break. You know, sloths have to come down from tree to pee plus poo, and those times are the riskiest in their lives. Group of coatis run by, but me and my camera miss them. I feel disappointment!

But not for long. Suddenly we hear some weird noises in the jungle. Alberto tells us to be very quiet. We tiptoe to the bush and my heart is beating like crazy. And there it is: The Baird’s Tapir, big and beautyful! His size is something between a donkey and a cow. He slowly moves around the jungle looking for food, and we quietly follow him from an appropriate distance.  The animal is not tame, but also not scared of us, he seems to know, that we are not a threat. I am so happy about my 100-400mm lense. At times, he, the amazing tapir, looks straight into my camera, as he was posing to me. And I am absolutely stunned by his charisma. He and his many faces are also very funny at times, a real comedian.

After about an hour, we humbly thank the tapir of this gorgeous encounter and move on. I am so ready, so happy! I have accomplished what I came here for. I need nothing else. But surprisingly still  something else comes up and our jungle adventure goes on with more reasons to struggle with some of my fears. Well, more about that in the next post…

Keski-Amerikan kolibrit herättävät sisäisen lintuvalokuvaajani

 

// English version below:  Central America’s humming birds awaken the bird photographer in me

Varoitus: kolibrikuvaus lisää harmaita hiuksia ja kasvattaa kärsivällisyyttä, saattaa palkita joskus harvoin ja monen yrityksen jälkeen myös onnistumisella.

Linnut, nuo aliarvostetut eläinkunnan edustajat, ovat saaneet minut vihdoin pauloihinsa. En ole aikaisemmin löytänyt vahvaa lintubongarin identiteettiä itsestäni, vaikka rakastan luontoa ja kaikkia sen eläimiä. Vasta viimeisinä parina kesänä olen huomannut mökillä seurailevani kuikkapariskunnan elämää. Olen seissyt laiturinnokassa raivoamassa lokeille, jotka ovat kiusanneet kuikkakavereitamme. Ehkä nämä hetket ovat olleet alku sisäisen lintuentusiastini heräämiselle.

Keski-Amerikassa huomasin sen kummemmin suunnittelematta hakeutuvani kolibrien keskuuteen. Pidin silmiä jatkuvasti auki kolibrien varalta, jopa silloin kun vieressä asiantuntija kertoi laiskiaisten sielunelämästä. Uusi tilanne, kolibrit olivat jopa kiinnostavampia kuin laiskiaiset? Ei ehkä ihan näin, mutta täytyy myöntää, että hieman pääni pimahti kolibrien kauneudesta. Halusin niin kauhean paljon tarkkailla ja kuvata tuota ihmeellisen kaunista ja järkyttävän nopeaa lintua. Olin oikeastaan halunnut kuvata kolibreja jo vuonna 2009 Etelä-Amerikassa, mutta silloin rahkeeni eivät vielä riittäneet. Yritin, mutta tulos oli sysipaska. ­­­ Vuosia myöhemmin Keski-Amerikassa huomasin olevani, edelleenkin, harjoituksen tarpeessa. Tässä lajissa ei liene oikotietä onneen. Harjoitus (ja hieman myös onni) ratkaisee.

Näin se kolibrikuvauksen kanssa suunnilleen menee: Ikinä et tiedä millä kukalla kolibri käy salamannopeasti kääntymässä. Voit vain itse istahtaa sopivan matkan päähän potentiaalisista kolibrien ruokailukukista, varautua tilanteeseen mahdollisimman sopivalla linssillä (minä käytän Canonin 100- 400mm) ja odottaa, toivoa ja kasvattaa kärsivällisyyttä. Ja kun lintu vihdoin laskeutuu kukkaan, joka on kuvauksellisesti mallikkaassa kohdassa ja valaistuksellisesti suht oivallinen, osoitat kamerasi oikeaan suuntaan, mittaat valotuksen kohdilleen, tai edes sinne päin ja tarkenn….aaargh, meni jo! Näin minulle tapahtui noin sata kertaa ennen ensimmäistä onnistunutta kuvaa.

Olin kuitenkin jotenkin niin viehtynyt näihin uskomattoman kauniisiin otuksiin, että huomasin vuoroin istuvani keinutuolissa tai kivellä,  ja vain odottavani. Ensin odotin kahvikupin tai oluen kanssa, hyvin pian huomasin niiden olevan vain tiellä. Hartiat oli pian kameran kannattelusta krampissa. Onneksi mukanani oli myös monopodi, mutta nopeiden eläinten kohdalla ei sitäkään aina ehtinyt virittämään. Haastavuudesta huolimatta en kuitenkaan pystynyt jättämään projektia puolitiehen, vaan aina tilaisuuden tarjoutuessa päädyin kolibrivahtiin, useampaankin kertaan päivässä. Onneksi puolisoni rakastaa päikkäreitä.

Tämä on ensimmäinen onnistunut kolibrikuvani, joten sen tunnearvo on iso. Jälkeenpäin arvo vähän laski huomatessani kuvan olevan hieman epäskarppi. Mutta aina ei tekninen onnistuminen ole kaikki kaikessa, siksi haluan tämänkin kuvan esille laittaa. Asuimme pienessä mökissä Toucan Rescue Ranchilla Costa Ricassa ja istuin tuntikaupalla verannan keinutuolilla ympäröiviä kukkia, pensaita ja puita katsellen. Tuloksena tämä hempeä karkkiväreissä kylpevä kuva.  ////  This was my first decent picture of a humming bird. It is not totally sharp, but sometimes it is not all about techical brilliance, sometimes it is more about the emotions and that is why I wanna share this picture. It was taken at the porch of our little cottage at Toucan Rescue Ranch where I waited for quite a few hours before I got this candy coloured shot.

Siinä kaunokaisia kolibreja tarkkaillessani tein seuraavia huomioita: Singahteleva, arka, nopea liikkeissään, ärhäkkä, levotonkin,  herkkä huomioimaan ympäristöään, mutta pysähtyessään oksalle huokuu tosi syvää rauhaa. Ehkäpä siksi kolibreihin niin kovasti tykästyinkin. Sen käytöksessä on jotain tosi tuttua (levottomuus) ja samalla jotakin mitä tavoitella (rauha).

Kuvien linnut ovat Costa Rican ja Panaman lintukansalaisia.

Central America’s humming birds awaken the bird photographer in me

Warning: photoshooting humming birds will cause you grey hair and you will learn a lot about patience, wanted it or not.

Birds, those animals, that are in my opinion, not quite enough appreciated, have now gotten me under their spell.  I have never found a bird spotter’s identity in me, eventhou I love nature and all its wildlife. Only during last few summers I have found myself following the life of two black-throated divers at the summer place. I have even found myself yelling at some gulls who have been harrashing our new best bird pals.  Maybe that moment has been the start of a bird enthusiast waking up inside of me…

In Central America I found myself seeking for humming birds once and again. Even when a specialist of sloths was telling us about sloth behavior, I found myself looking for humming birds at the same time.  I just so badly wanted to photoshoot them, eventhou I knew, oh lord, how very challenging it was gonna be.

This is how it normally goes: You never know on which flower the bird will be stopping by, and all you can do is to be prepared by having the best possible lense (I use Canon 100-400m),  just sit down close to the flowers, wait and hope for the best. While waiting, your eager head goes around in circles so much that you feel dizzy after a while. Once the humming bird comes and stops at the flower that is photographic wise in a good spot, you quickly point the lense at it, adjust the light, focus and….dammit! It’s gone! This happened probably about hundred times before I got anything decent on my memory card.

But still I couldn’t give up. I sat  on multiple rocks and rocking chairs, first had a cup of coffee or a bottle of beer in my hand while waiting. Soon I noticed, they were only on the way. Those beautiful creatures require your undivided attention, or you are left empty handed. As simple as that.

Humming birs are contradictory somehow. At the same time they seem very shy and restless,  fast in their moves. But then the following moment  you find them sitting on a branch of a tree very calm and serene.  It must be not only the beauty, but also their characteristics that tempt me to them.  There is something very familiar in their nature (the restlessness). And something I should also learn from them about (the calmness and serenity).

The birds in the pictures are bird citizens of Costa Rica and Panama.